Siirry pääsisältöön

Mielenterveyden häiriötkin tarttuvat...



Psykologi Antti korhonen kirjoitti vieraskynäkirjoituksessaan tänänn Hesarissa hyvin tärkeästä, ajankohtaisesta aiheesta.."Mielenhäiriötkin tarttuvat.."

Kaiken sikainfluenssahössötyksen keskellä on hyvä pysähtyä ajattelemaan myös muiden sairauksien tarttuvuutta..
"Helposti unohtuu, että myös mielenterveyden häiriöt ovat luonteeltaan tarttuvia, toimintakykyä helposti heikentäviä ongelmia.

Kliininen käytäntö ja tutkimukset osoittavat selvästi, että lapsuuden kasvuympäristöllä ja riskiperimällä on mielenterveyden häiriöissä suuri merkitys. ne voivat tarttua vanhemmilta lapselle, puolisolta toiselle..(.entä lapselta vanhemmalle?..oma lisäykseni)

Tasapainoisen henkisen kehityksen kannalta on tärkeää, että vanhemmat ja lapset jakavat molempien läpikäymiä tunnetiloja. Vanhemman on aikuisena kestettävä lapsen välillä äärimmäisiäkin reaktioita ja osoitettava omalla esimerkillään, miten tunteiden kanssa pystyy elämään ja miten niitä pystyy hallitsemaan.

Erilaiset haitalliset ajatus -ja toimintamallit tarttuvat ja siirtyvät helposti seuraavalle sukupolvelle. Lapsi saattaa esimerkiksi oppia vanhemmiltaan vaatimaan liikaa itseltään ja muilta, jos vanhemmat lapsen itkiessä tai ilmaistessa negatiivisia tunteitaan osoittavat toistuvasti, ettei tällainen itseilmaisu kuulu hyvään käyttäytymiseen.

Tällaisessa ympäristössä lasta palkitaan myös hyvin usein ainoastaan hyvistä suorituksista. Myöhemmin voi esiintyä masennusoireilua, kun kova suorituspaine
ja kontrollin tarve törmäävät elämän välttämättömään hallitsemattomuuteen.

Myös erilaiset ahdistus- ja paniikkikohtaukset ovat peräisin usein vanhemmilta tai muilta aikuisilta saadusta ajatusmallista.
Mielenterveyden taustalla on aina jonkinlainen opittu ajattelu- tai toimintamalli.

Sukupolvia jatkuneen kierteen katkaiseminen voi onnistua, jos ihmiselle tarjotaan siihen mahdollisuus."






Mediassa on tänä kesä/syksynä ollut hyviä, merkittäviä kirjoituksia, koskien lapsen ympäristöä kotona, koulussa, maailmassa...
On kirjoitettu metsien ja luonnon vaikutuksesta ihmisen mielenterveyteen. Ja kuinka lapset ovat vieraantuneet metsästä..
On kirjoitettu siitä, kuinka iloa ei saisi unohtaa koulun arjesta..kuinka etenkin lukiossa oppilaat valitsevat pääasiassa hyvin tiedollisia kursseja, suorituspaineen , aikapulan takia.

Taide-ja taitoaineiden arvostaminen on alamaassa. Kuitenkin usein vain niiden avulla/kautta voi ihminen saada hieman apua masentuneisuuteensa: pitkän, renttouttavan kävelyretken avulla metsässä, musiikin kuuntelun tai kuvataiteen värien kosketuksesta, ei matematiikalla...

Uskon ja toivon, että opettajat yrittävät parhaansa mukaan kannustaa, tukea kaikkia oppilaitaan, ottaen huomioon kaikki ne valtavat näkökulmat, lähestymistavat, joita voi ihmistä lähestyessään käyttää..
Mutta suurin ja tärkein olisi aina jaksaa nähdä kaikki rakkaudella, olla läsnä, ja ymmärtää ydinkysymys, miksi me olemme täällä?

Kommentit

Hannele sanoi…
joo, ympäristöllä merkitystä.

(Minulle kerrottiin masentuneesta tädstäni, rakkaussuru: hän ei saanut tehdä käsitöitä, ei lukea, ei "rasittaa", hulluksi minä olisin sellaisesta tullut)
Rita sanoi…
Olen vähän jäljessä Hesarien luvussa, mutta tuo pitää heti huomenna tavata tarkkaan. Hyvä aihe!
Avatar sanoi…
Hyvä, että olet ottanut näin tärkeän asian esille. Jotenkin pelottaa olla vanhempana lapselle, sillä kaikissa mahdollisissa häiriötiloissa sitä etsii syytä itsestään, vaikka todellisuudessa saisi syyttää koko sukupolvien ketjua omalla kohdallaan.

Tärkeintä olisi rakkaus. Lapsi, joka elää kodissa, jonka ilmapiiri on lämmin ja positiivinen, on etuoikeutettu tietämättään. Mutta toisaalta, tuntuu, että aina on vaaroja. Esim. ylihuolehtivaisuus, liika suojeleminen yms. voi tuottaa ongelmia. Ja voiko lasta liikaa rakastaa? Itsekkäästi? Monet siirtävät lapsiinsa omia toiveitaan.

Toisaalta, olen huomannut, lapsi, joka joutuu ponnistelemaan ja olemaan omillaan jo lapsena, on ikään kuin valmiimpi rakentamaan omaa elämäänsä, valmiimpi kuin lapsi, joka on tottunut saamaan kaiken huomion ja avun vanhemmiltaan.
arleena sanoi…
Minusta tuntuu, että vanhemmilla on asioiden tärkeysjärjestys muuttunut. Lapset sysätään tärkeiden työ- ja harrastusasioiden taakse viimeiseksi. Jos sitten olisi aikaaa.

Liian usein kuulee - ei ole aika. Laatuaika ratkaisee.

Mutta kun lasten tulee olla aina ykkösenä, sen jälkeen tulevat kaikki muut riennot. Anna aikaa lapselle, kuun tele, lohduta ja rakasta.
Verna sanoi…
Loistava postaus tärkeästä aiheesta! Tämä asia puhuttaa ja sivusin sitä itsekin hieman tämän päiväisessä postauksessani. Olen pohtinut myös ristiriitaa, joka syntyy kun aikuiset kuvaamallasi tavalla vaativat lasta peittämään negatiiviset tunteet. Samalla aikuiset kuitenkin itse näyttävät negatiiviset tilansa sellaisena kuin ne tulevat, mutta eivät esimerkiksi kykene aina pyytämään anteeksi toisiltaan.

Negatiivinen ilmapiiri, jossa on mielenterveyttä järkyttäviä elementtejä, on riski aikuiseksi kasvamiselle terveellä pohjalla. Lapsen ja nuoren persoonallisuus sekä kyky muokata kärsimys voimaksi määrittelee pitkälti sen, miten elämä lähtee sujumaan. Nämä selviytyjät ovatkin sitten henkisesti vahvoja ja heiltä löytyy herkkyyttä ja empatiakykyä.

Tuo oma lisäyksesi siitä, voiko mielen järkkyminen tarttua lapselta aikuiselle, on tärkeä pointti. Uskon, että näin voi käydä ja olen sen nähnyt tapahtuvan ainakin kerran. Tuolloin apua tarvitsevat sekä vanhempi että lapsi. Toisaalta olen tavannut tilanteen, jossa vanhempi ottaa itselleen ikään kuin oikeuden kärsiä ja kerätä huomiota samalla, kun hän totaalisesti hylkää kärsivän lapsen.
hanne sanoi…
Hannele: mielummin sun tätisi olisi halunnut varmaan elää lyhyemmin mutta omia rakkaita harrasteita tehden kuin itseään "rasittamatta"..

Rita: Olet jo varmaankin lukenut =)

Avatar:
Jälkeenpäin sitä usein näkee oman jälkensä...mutta ei täydellisiä isiä ja äitejä olekkaan tai oikeastaan he ovat epätäydellisyyksissään täydellisiä, kun ovat läsnä itsessään ja läsnä kun lapsi heitä tarvitsee...ja muulloinkin...
Minusta tuntuu, että olen hieman syyllistynyt esikoiseni kanssa, tyttäreni , joka on n yt masentunut...liialliseen tien silottamiseen...

Arleena, kirjoitit niin tärkeitä , viisaita sanoja...
monet aikuiset euvät ole läsnä , kolmasosalla pikkulapsien kodista isä käyttää runsaasti alkoholia...
sieltä se levottomuus, turvattomuus kasvaa...

Kiitos Verna kommentistasi!!
Lähinnä laitoin tuon kysymyksen itselleni...kun molemmat tyttäreni oireilevat ...olen jaksanut ihmeellisen hyvin tukea heitä, olla vanhempana vaikka välillä meinaan ottaa terepeutin roolin...

Tuo Antti Korhosen artikkeli puhutteli minua vahvasti...vaikka olevinaan olin tuon kaiken oivaltanutkin ja tietänyt aiemmin...
meillä kiakilla on oma kasvupohjamme, josta ponnistamme kohti valoa...Oman polun hyväksyminen , oman elämänrytmin kuunteleminen lopulta vie meidät syvältäkin itsemme luo...joskin tarvitsemme usein muiden apua ja tukea....
Una sanoi…
Joskus kasvupohja latistaa. Joskus saamme voimia poonnistaa omille siivillemme...

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anna jokaisen sielun kulkea omaa tietään.

Lauralle..

"Ellei minua ole luotu rakastamaan,miksi aamun sydän puhkeaa lauluun,
ja miksi etelätuuli kuiskailee nuorten lehtien keskellä?
Ellei minua ole luotu rakastamaan, miksi keskiyön kiihkeässä hiljaisuudessa on tähtien pakahduttava tuska?
Ja miksi tämä hullunrohkea sydän vain lähettää toivonsa merelle, jonka äärtä se ei edes tunne?

Huomasin aamun hesarista, että Laura Saloheimo on kuollut.

Laura kuoli rintasyöpään 40 vuotiaana 3.11.09

Tutustuin Lauraan kesäkuussa Perniön kansanopistossa. Osallistuimme Veda-taiteen kurssille.
Huomasin Lauran heti hänen pinkistä villatakistaan ja pinkistä pipostaan. Hän ei halunnut käyttää peruukkia.
Juttelimme paljon iltaisin kansanopiston karussa keittiössä, nakertaen riisikakkuja ja homejuustoa.
Laura kertoi avoimmesti syövästään. Hän ihmetteli,: "Miksi ihmisen- ainakin hänen- täytyy sairastua vakavasti, ennenkuin hän oppii ymmärtämään mitä Rakkaus oikeasti on ja oppii rakastamaan?"
Jokin Laurassa meni minuun hyvin syvälle. Meistä tuli ystävät.

Hän …

Tarvitsemme valoa !