Siirry pääsisältöön

torstain tuntemuksia




Aamulenkki tehty Jarviksen kanssa kovassa viimassa.
Aina niin palkitseva olo, rento, virkeä.

Kummallisesti aika haalistaa asioita, pehmentää tunteita. Sitä tavallaan kasvaa kohti tulevia, on rohkeutta kohdata.

Varjot ovat meidän opettajiamme, oppaitamme, pehmentäjiämme.
Vasta silloin , kun olemme tarpeeksi rohkeita kohtaamaan asiat juuri sellaisina kuin ne ovat, ilman minkäänlaista itsepetosta tai harhaa, tapahtumista muodostuu valo, joka auttaa meitä ja johtaa kasvamiseen..


Kiitos Riihipirtin tinttarukselle ihanista sanoista ja kauniista kortistasi.
Kiitos Susipiilon yksinäiselle sudelle ihanista runoistasi ja enkelistäsi.
Olette suloisia!

Mitenköhän ne abit oikein selviävät siellä kuormalavalla pakkasen ja viiman syleilyssä?

Kommentit

Ari sanoi…
Kauhistuttaa kun jotkut nuoret liikkuvat vieläkin ilman minkäänlaisia päänsuojia tälläisissä -25 asteen pakkasessa vain siksi että näyttäisivät hyviltä. Onneksi järki on tullut useimpien päähän pipon tai hatun myötä.
lumiomena sanoi…
Aikamoinen, ikimuistettava penkkarikeli! Muistan, miten itselläni oli kylmä penkkaripäivä liki 20 vuotta sitten. Silloin muutamat luokkakaverini olivat pukeutuneet itämaisiksi tanssijoiksi ja menivät penkkariauton lavalle ihan sellaisenaan. Auts.
tinttarus sanoi…
Esikoiseni tänään myös abina. Lupasi, että vaatetta on niin paljon, ettei taatusti palele. Nyt hirvittää se risteily. Siis äitiä, ei poikaa.

Hanne, muistan sinua. Ja tytärtä.
Yaelian sanoi…
Onpa kylmä penkkarikeli,huh!
Jarvis näkyy tuovan paljon iloa:-)
Ari:
Samaa itsekin ihmettelen ja huomautankin oppilailleni..he sanovat, että on huppu..
Huppu on , muttei päässä..=)

lumiomena:
Samoin minulla silloin joskus kauan sitten..
Nuorena ei palele tai sitä ei huomaa kaiken muun ihanuuden keskellä..=)

tinttarus:

Minä myös sydän sykkyrässä ajattelen aina niitä risteilyitä..Onneks mitään ihmeellistä ei ole sattunut..
Ovathan he aika fiksuja kuitenkin..

Kiitos, että muistat :

Yaelia:
Hieman välillä olen kykkästynyt iänikuiseen lenkkeilyyn, nyt kun on niin kylmäkin...
tinttarus sanoi…
Luin juuri sanasi luonani.
Se on totta, että itku pysäyttää meitä enemmän kuin nauru. Surun keskellä seisahdamme. Mutta totta sekin, että taakan alla tunnemme syvemmin, saatamme löytää jotakin, minkä etsimiseen emme edes ryhtyneet. Luotan itse myös monia vastoinkäymisiä elämässäni läpikäyneenä, että Herra kuitenkin kantaa. Meitä ravistellaan koettelemuksin, mutta ei meitä suotta kiusata. Monesti suuren tuskan keskellä maltamme nähdä ja kuulla selkeämmin. Epäreiluako? KEnties ainakin äkkiseltään ajateltuna. Mutta kun oikein pysähtyy, oppii huomaamaan, että lopulta jonkin pieneksi ja rikkinäiseksi tekevän äärellä saammekin vahvistua ja voimistua. Nöyrtymisen kautta.
Paljon voimia sinulle Hanne.

Ja kiitos kortistasi. Kertomasi edessä laitoin sormet sormien lomaan.

JAksamishalaus!
Yksinäinen susi sanoi…
Ole hyvä, olen iloinen että pidit runosta ja enkelistä. :)

Ulkona on niin kylmä, mutta sitä mukaan tulee aurinko esiin pilvien lomasta. Täälläpäin ainakin on ihan hurjan kaunista..
Olen valmis vastaanottamaan valoa ja olenkin jo saanut osan siitä. :)
Toivotan paljon valoa sinnekin, sinulle ja perheellesi!
tinttarus:
kiitos sinulle, että olet mukana, ristit kätesi..
kiitos valostasi, sanoistasi,,

Yksinäinen susi:

kiitos sinulle!
Valo on niin ihanaa, niin keventävää, poistaa harmauden ja murheet..

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anna jokaisen sielun kulkea omaa tietään.

Lauralle..

"Ellei minua ole luotu rakastamaan,miksi aamun sydän puhkeaa lauluun,
ja miksi etelätuuli kuiskailee nuorten lehtien keskellä?
Ellei minua ole luotu rakastamaan, miksi keskiyön kiihkeässä hiljaisuudessa on tähtien pakahduttava tuska?
Ja miksi tämä hullunrohkea sydän vain lähettää toivonsa merelle, jonka äärtä se ei edes tunne?

Huomasin aamun hesarista, että Laura Saloheimo on kuollut.

Laura kuoli rintasyöpään 40 vuotiaana 3.11.09

Tutustuin Lauraan kesäkuussa Perniön kansanopistossa. Osallistuimme Veda-taiteen kurssille.
Huomasin Lauran heti hänen pinkistä villatakistaan ja pinkistä pipostaan. Hän ei halunnut käyttää peruukkia.
Juttelimme paljon iltaisin kansanopiston karussa keittiössä, nakertaen riisikakkuja ja homejuustoa.
Laura kertoi avoimmesti syövästään. Hän ihmetteli,: "Miksi ihmisen- ainakin hänen- täytyy sairastua vakavasti, ennenkuin hän oppii ymmärtämään mitä Rakkaus oikeasti on ja oppii rakastamaan?"
Jokin Laurassa meni minuun hyvin syvälle. Meistä tuli ystävät.

Hän …

Tarvitsemme valoa !