Siirry pääsisältöön

varjossa on hyvä olla, joskus




Pienen flunssasen kanssa kuljeksin muutaman päivän. En voi pysähtyä.
Pakko lenkkeillä Pilkun kanssa.


"Lifebookin" ohjelmassa oman sisäisen maailmani tutkailemista ja maalailemista.

Ihmettelen, mistä ajatukseni oikein tulevat. Tiedostan ne, voin pysäyttää ne, lopettaa mutta mistä ne saavat alkunsa?

Niin usein näen varjoja, negatiivisuutta, jopa pimeyttä ajatuksissani:
Ahneutta, kateutta, pelkoa, vaikka muka en ole omasta mielestäni kateellinen.
Kilpailen ja suoritan edelleen. Enkö riitä itselleni? Olenko minä vai joku minussa vaativa, täydellisyyteen, tai ainakin parempaan kuin vieruskaverini, pyrkivä .

Huomaan, että haluan eristäytyä,( en kuitenkaan täysin), olla omissa oloissani, koska silloin minun ei tarvitse kohdata, nähdä varjojani.

Olen selvästi prosessissa tämän "Lifebookin" tehtäväni kanssa.

En ole tyytyväinen yhtään maalaukseeni "Pimeydestä ja Valosta". Se on vielä kesken. Mutta ei haittaa, voin luopua siitä tuollaisenakin.
Tykkään enemmän pimeästä puolestani, maalauksessani.

Kivaa alkavaa helmikuuta!!

Kommentit

sylvi sanoi…
Lepäilehän, kun ei ole kunnossa niin kaikki näyttää pimeältä.
Valoia sinulle toivon.
Leena Lumi sanoi…
Hanne, eihän voi edes ajatella, jos ei ole myös yksin. Minä oikein kaipaan omaa hiljaisuuttani.

Älä sure, et tunne toista suorittajaa kuten minä. Siitä haluaisin eroon, mutta se on tehokkaan kotikasvatuksen tulosta. Siis äidin kasvatuksen. Isän sanat eivät koskaan käskeneet koko ajan tekemään jotakin, olemaan olematta joutilas, olemaan olematta aina paras.

Soittajatyttösi lähti poimimaan lumikarpaloita...ja se liittyy nyt Eveenkin.

Etkö näe pientä tuikkua? Se olen minä kynttilän kanssa täällä tunnelin päässä. Nyt liekki kasvaa..
Yaelian sanoi…
Jokainen meistä tarvitsee sitä omaa hiljaisuuttansa,jotkut enemmän ja jotkut vähemmän.
LifeBookilla näkyy olevan mielenkiintoisia haasteita:)
Hoidappa itseäsi,ettei flunssa pahene.Halit!
Erjuska sanoi…
Nuo sanasi kuullostavat niin tutuilta - elämä on jatkuvaa kasvua ja opettelemista olemaan vähemmän, kuin mitä itseltään vaatisi.

Rapsutuksia Pilkulle ja Sinulle voimahaleja ja pikaista paranemista.
Kirjailijatar sanoi…
Sitä samaa sinulle! Minunkin on joskus pakko olla ihan yksin, että jaksan. Paitsi, että tässä elämäntilanteessa se yksin olo on aika lyhytaikaista. Lenkki koiran kanssa tai muuta sellaista.

Minä olen tänään ollut niin raivopäinen, että hui. No, huomenna on taas toiset tuulet :)
Irmastiina sanoi…
Minäkin pidän yksin olosta...aina joskus.

Tuo alimmainen kuva on ihana. Näen siinä sinut ja suojelusenkelisi.

Vihdoin pääsin taas kommentoimaan blogiisi!
arleena sanoi…
Meillä kaikilla lienee se pimeä puoli. Se nostaa päätään eikä sitä saa hiljennettyä.
Aikansa sitäkin ja taas on paremmin.
sylvi:
Pimeydessä näkyy ihanasti valo!
Lepäilen!

leena Lumi:
Minulla on niin paljon aikaa itselleni, vaikka Pilkku nykyään viekin siitä monta tuntia, mutta se on laatuaikaa...

Kiitos suloisista ihanista sanoistasi. kiitos siitä kynttilän valosta siellä tunnelin päässä..
Tunnistinhan sinut!!
halauksia..
Soittajatyttö on iloinen!

Yaeilan:

Lifebook vie aikaa, ihan positiivisesti..haluaisin roikkua siellä enemmänkin=)

Flunssa on hiipunut.
halauksia sulle sinne kauas!

Erjuska:
kiitos viisauksistasi.
Ne koskettivat, jäin kuuntelemaan.
Rapsutuksetkin menivät ihan perille asti!


Kirjailijatar:
minä oli tän ään jotenkin niin pahalla, kiukkuisella tuulella, vähän aikaa..
ykskaks vain se tuli, ystävättäreni soiton jälkeen??
PItkään aikaan en ole kokenutkaan tuollaisia tunteita..

kiva kun pääsen sivuillesi nyt!
Voi hyvin♥

Irmastiina.
minäkin pääsen nyt monen blogiin, joihin vasta en päässyt, tai pystynyt kommentoimaan..hienoa
Sinulle ihanaa helmikuuta!

arleena:
niin minäkin ajattelen, uskon..
Ilman sitä ei se valo maissä ehkä eläisi tai loistaisi!!
halit!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anna jokaisen sielun kulkea omaa tietään.

Tarvitsemme valoa !

Lauralle..

"Ellei minua ole luotu rakastamaan,miksi aamun sydän puhkeaa lauluun,
ja miksi etelätuuli kuiskailee nuorten lehtien keskellä?
Ellei minua ole luotu rakastamaan, miksi keskiyön kiihkeässä hiljaisuudessa on tähtien pakahduttava tuska?
Ja miksi tämä hullunrohkea sydän vain lähettää toivonsa merelle, jonka äärtä se ei edes tunne?

Huomasin aamun hesarista, että Laura Saloheimo on kuollut.

Laura kuoli rintasyöpään 40 vuotiaana 3.11.09

Tutustuin Lauraan kesäkuussa Perniön kansanopistossa. Osallistuimme Veda-taiteen kurssille.
Huomasin Lauran heti hänen pinkistä villatakistaan ja pinkistä pipostaan. Hän ei halunnut käyttää peruukkia.
Juttelimme paljon iltaisin kansanopiston karussa keittiössä, nakertaen riisikakkuja ja homejuustoa.
Laura kertoi avoimmesti syövästään. Hän ihmetteli,: "Miksi ihmisen- ainakin hänen- täytyy sairastua vakavasti, ennenkuin hän oppii ymmärtämään mitä Rakkaus oikeasti on ja oppii rakastamaan?"
Jokin Laurassa meni minuun hyvin syvälle. Meistä tuli ystävät.

Hän …