Siirry pääsisältöön

hymy...sisäisen valon jakaminen toiselle..




Hymy on toiseksi tärkein tehtävä mikä huulilla on..
Ekaks tärkein...kosketus, hamuilu, pusu, suukko, suudelma..

Naama nurin kuulet toisin kuin hymy suupielessä.

Ilahduin tänään suuresti, kun sain positiivista palautetta blogistani sähköpostin välityksellä. Kari jostain, oli törmännyt vahingossa sivuilleni ja antoi kivaa palutetta minulle:
"Kivoja asioita-antoisaa jatkoa."

Tuntui ihanalta kun oikea ihminen oikean osoitteen takaa lähestyy ja haluaa viestittää jotain. Usein miten ihmiset jättävät vain jostain syystä sanomatta, kirjoittamatta tuon pienen arjen keskellä olevan tuulahduksen. Miten paljon voimme saada tuollaisesta pienestä kohtaamisesta.

Annammehan täällä blogimaailmassa koko ajan vaihdellen toisillemme kommentteja, joskus vain , että muka kuuluu antaa...nekin kommentit lämmittävät, ilahduttavat suuresti. Mutta jotenkin vielä enemmän , ainakin minä ilahduin, kun joku kaivoi sähköpostiosoitteeni esiin ja tietoisesti lähestyi minua..

Vastasin hänen viestiinsä ja kiitin ja kerroin ilahtumisestani.

Kuinka paljon yhden päivän aikana meistä jokainen voi levittää hyvää ympäristössään...
hymyä, sanoja, jotka ilahduttavat ,
lempeää katsetta, pieni kosketus...
Ikinä emme voi tietää, kuinka juuri se kosketus oli juuri sillä hetkellä sille ihmiselle pieni ihme..

Me unohdamme helposti kiireen keskellä, mikä täällä maailmassa, elämässämme oikeasti on tärkeintä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anna jokaisen sielun kulkea omaa tietään.

Tarvitsemme valoa !

Lauralle..

"Ellei minua ole luotu rakastamaan,miksi aamun sydän puhkeaa lauluun,
ja miksi etelätuuli kuiskailee nuorten lehtien keskellä?
Ellei minua ole luotu rakastamaan, miksi keskiyön kiihkeässä hiljaisuudessa on tähtien pakahduttava tuska?
Ja miksi tämä hullunrohkea sydän vain lähettää toivonsa merelle, jonka äärtä se ei edes tunne?

Huomasin aamun hesarista, että Laura Saloheimo on kuollut.

Laura kuoli rintasyöpään 40 vuotiaana 3.11.09

Tutustuin Lauraan kesäkuussa Perniön kansanopistossa. Osallistuimme Veda-taiteen kurssille.
Huomasin Lauran heti hänen pinkistä villatakistaan ja pinkistä pipostaan. Hän ei halunnut käyttää peruukkia.
Juttelimme paljon iltaisin kansanopiston karussa keittiössä, nakertaen riisikakkuja ja homejuustoa.
Laura kertoi avoimmesti syövästään. Hän ihmetteli,: "Miksi ihmisen- ainakin hänen- täytyy sairastua vakavasti, ennenkuin hän oppii ymmärtämään mitä Rakkaus oikeasti on ja oppii rakastamaan?"
Jokin Laurassa meni minuun hyvin syvälle. Meistä tuli ystävät.

Hän …