Lauantaina menemme vanhemman tyttäreni kanssa Ruissalon juoksuun, kympille.
En ole juossut kymppiä varmaan kymmeneen vuoteen.
Vaikka tykkään paljon juoksemisesta, etenkin metsäpoluilla, tuulen kanssa kilpaa...hölkkäilen nykyään harvemmin ja vähemmän, sillä olen koko ikäni urheillut, tanssinut, käyttänyt kehoani ja niveliäni.
Polveni ovat ihan kunnossa mutta , hyvin kuluneet taitavat nivelpinnat olla.
Yritän jutella niille, että jos ne nyt ei kauhistuis tuosta tempauksestani.
Minulla on haastetta.
Puolileikilläni ja -tosissani yritän päästä palkintosijoille.
Kolme parasta palkitaan, kussakin sarjassa.
Ajattelin, että N 60+ sarjassa tuskin olisi montaa juoksijaa...voi olla , että olenkin aivan väärässä. Mutta kuiteskin, tavoite minulla on.
Tänään menen uimaan, enkä revittele yhtään..Huomenna täydellinen lepopäivä ja nautin hiilihydraattipitoista ruokaa. Illalla aikaisin nukkumaan.
Oikeasti tärkein tavoite minulle on juosta tuo kymmenen kilometriä, ilman kävelyä. Ajalla ei ole väliä.
Ja vielä tärkeämpää on, kun vanhempi tyttäreni tulee kanssani juoksemaan tuon matkan.
Ehkä hän saa siitä valoa ja iloa, ainakin tuoksi päiväksi.
Kommentit
Hyvää juoksua sulle :)
Olematon: Oikeesti kehomme kuulee meitä...kaikki se iänaikainen viisaus on joka solussamme...
valtava viisaus ja syvällisyys asuu meissä..
Muistan kuunnella palviani!!
Ja jos polvesi sanovat jihaa, mennään vaan, niin sittenhän menet; mutta jos ne pyytävät, hellitä jo, kohta on tenkkapoo stop, niin kuuntelethan sitäkin ja "hiihtelet" hiljakseen.
Hyvin kaikki menee, niin uskon.
Haasteita pitää olla ja tavoitteita.
Mukavaa lauantaijuoksua niin Sinulle kuin tyttärellesikin.
Psyykkaa hyvin ne polvet :o)
kerään voimia, intoa huomiseen...pieni jännitys , mukavanlainen alkaa nousta...
huhtikuunnoita:kiitos sinulle...
hellin ja lellin polviani...
uskon et ne jaksaa...
Arleena: Mutta olet mukana hengessä...=)
Itse koin jonkinlaisen "rakastumisen" kehooni mökillä, kun tein pitkiä lenkkejä. Minulla on ollut ikäni vaikea suhde omaan kehooni: Milloin se on mielestäni ruma ja milloin liian rojuluinen ja iso tmv.
Lenkkellessäni syysauringossa kuitenkin aloin ajatella toisin. Kiitin jalkojani siitä, että ne kantavat minua, keuhkojani siitä, että ottavat happea. Tuli todella euforinen olo pitkästä aikaa ja jotenkin aloin ajatella kehostani suopeammin sen sijaan, että sättisin sitä. Aina kun mieleeni tulee kielteisiä kuvia itsestäni, yritän ajatella noita lenkkien tunnelmia.
kiitos kommentistasi...
hyvin monet hyljeksivät, häpeävät, laiminlyövät, eivät arvosta omaa kehoansa....kuitenkin he ovat itse tehneet aika pitkälti sen siksi, mikä se sattuu olemaan...keho on niin viisas, uskollinen ja viimeiseen asti yrittää jaksaa kantaa meitä, viedä paikkoihin ja toteuttaa mielemme hassuajakin ideoita..
Hienoa, kun olet löytänyt kehosi ja välität siitä...se alkaa ihan erilailla viestittelee sinulle...
kivaa viikonloppua!!!