Eilen tein kivan meriretken Marival-laivalla Isokarin majakkasaarelle.Laiva vie Uudestakaupungista kaksi kertaa viikossa ihmisiä merelle ja saareen. Laiva oli ihan täynnä turisteja.
Olin alunperin halunnut tuoda tyttäreni tälle retkelle mutta hän ei jaksanut/halunnut. siispä menin yksin.
Muut retkeilijät kiipesivät ylös majakkaan, katselemaan maisemia...minä jäin kuuntelemaan meren aaltoja, makaamaan kuumalle kalliolle, tuijottelemaan ulapalle, jossa taivas ja meri suutelivat toisiaan..
Keräilin kiviä ja annoin niiden lämmön virrata itseeni...
Sain taas elää suurenmoisen päivän..
Tutustuin laivalla kahteen aivan ihanaan naiseen. Toinen oli värikäs, räiskyvä eläkeläinen Turusta ja toinen herttainen, keijukaismainen nainen Rymättylästä. Päätimme tehdä yhdessä Tammisaari-retken..
Pieniä , isoja pilviä mieleni taivaalla vaelteli...Tyttäreni ei ollut eilenkään tavattavissa...viimeaikoina hän on ollut hyvin väsynyt, poissaoleva, konemainen..harvoin hymyilee..ymmärrän ja hyväksyn hänen sairautensa mutta se sattuu...ja kaipaan häntä...
"Seisot kalliolla, meri huojuu edessäsi.
katselet toisia rantoja,
ja minä katson sinua.
Aaltojen pärske lepattaa huivina kaulallasi.
Tule ja kerro, mitä olet nähnyt,
tule silmieni eteen
lähemmäksi kuin koskaan ennen."-Niilo Rauhala
Kommentit
mutta hyva kun sina et jaa sita neljan seinan sisaan suremaan -
ei auttaisi ketaan...
voimia...
ja valoa loppupaivaan! :)
Ihanat kuvat, tulee oikein viilentynyt ja virkistynyt olo. Täällä vähän kuumissani niitä katselen ja luen runollisen kaunista tekstiäsi. Surumielisyys kuultaa rivien välistä, toivotaan että se muuttuu pian iloksi.
Majakkasaarella näytti olevan kaunista. Itsekin voisi mennä joskus maailmassa. Tuollaiset majakkasaaret ovat aina kauniita. Kaikki ihanat karikot ja upeaakin upeampi meri...
Tietysti ymmärrän että on kyse tyttäreni elämästä, jota en voi elää mutta me olemme varmasti lapsiemme kanssa jonkinlaisessa ohuen ohuessa napanuorassa, lopun elämäämme..
Välillä tuo suru ja voimattomuus pistää esiin...yleensä olen hyvin tasapainossa ja saan paljon voimia...ja todella nuo maisemat, äänet tuoksut luonnon keskellä auttavat , tuovat valoa ja voimaa..
Niin rita..Nuorin tyttäreni sairastui 16 vuotiaana skitsofreniaan...ja on sillä tiellä...Hän täyttää pian 30v...
Hän ei ole ollut työelämässä...sain opiskenlunsa päätökseen...asuu yksin mutta kolme yötä viikossa suurinpiirtein mun luona..ja syömme melkein joka päiva yhdessä..
Vaikka olen tottunut, sopeutunut, hyväksynyt...silti tulee aina hetkiä, jolloin suree mutta vain hetkellisesti...
elämä tuo asioita, tapahtumia, joita emme tilaa...kai ne ovat merkityksellisiä kuitenkin, suuressa suunnitelmassa??+
Todella ikävää tuo tyttäresi sairaus. Se koskettaa jotenkin erityisesti sydäntäni, sillä itse menetin rakkaan ja silloin parhaan ystäväni skitsofrenialle. Hän sairastui joskus 18-vuotiaana ja oli vaihtelevasti laitoshoidossa, kuntoutuskodissa ja omassa kodissa.
Pidimme yhteyttä, mutta hänen tilansa paheni toisinaan, toisinaan oli helpompaa. Hänen päätöksensä oli kuitenkin katkaista välit kokonaan. Nykyään hän käsittääkseni on kokonaan laitoshoidossa.
Vaikka siitä on aikaa, kun olen viimeksi hänet nähnyt, niin silti ajattelen häntä paljon. Hän oli ensimmäinen todellinen sielunystäväni.
Voin ymmärtää sinun huoltasi ja suruasi tyttäresi puolesta. On kuitenkin hienoa, että annat hänelle tilaa ja rauhaa, mutta olet kuitenkin läsnä ja rakastat.
Lähetän paljon halauksia teille molemmille!
Tyttäresi on selvästi suuri opettajasi.
Kaikkea hyvää teille molemmille!