Siirry pääsisältöön

prosessissa....

video



Tuo Gloria-lehdessä ollut artikkeli geeneistä, aivoista, ympäristön vaikutuksista sai minut prosessiin.
(ks edellinen postaus)
Tietty koko elämä on yhtä prosessia. Jotkut asiat, tekemiset saavat vain prosessin pikakelaukseen tai syvenemiseen.

Olen alkoholistin lapsi. Useat meistä ovat liian kilttejä, riippuvaisia, oman reviirinsä unohtajia... Elämä on tuonut tapahtumia, ihmisiä kohdalleni, joita kohtaamalla olen kasvanut, laajentunut. Uskon, että en ole enää väärällä tavalla kiltti, en ripustaudu tai ainakin näen sen ja pidän oman reviirini isona.

Mutta silloin, kun tyttäreni olivat pieniä, en vielä ollut ymmärtänyt, kuka minä oikeastaan olen. Olin riippuvainen, roikuin huonossa suhteessa,en uskaltanut lähteä, koska pelkäsin, että jos emme pärjää tyttöjen kanssa. Ja pelkäsin, että tytöt kärsivät avioerosta.

Ex mieheni on alkoholisti mutta hän aina silloin tällöin tsemppaa ja pystyy elää pitkiäkin jaksoja raittiina. Hän on mukava, fiksu mutta kun selviä päiviä on kulunut riittävästi, kireys, viinan himo hänessä kasvavat ja niin hän taas putoaa viikoksi...

Ex-mieheni ja minä emme rakastaneet toisiamme. Olimme yhdessä jostain riippuvuudestamme. Minä pelkäsin, ehkä hänkin... Emme pystyneet puhumaan toistemme kanssa. Emme pystyneet käsittelemään tunteitamme, toiveitamme, halujamme toistemme kanssa. Seksi ei sujunut. Minua ei yhtään kiinnostanut hänen kanssaan.Elimme yhdessä piinallisen ahdistuneessa ilmapiirissä. Siellä kasvoivat tyttäremme.

Kun nuorempi tyttäreni sairastui skitsofreniaan. Psykiatrit, terapeutit sanoivat aina, että lapsen sairastuminen ei johdu äidistä, ei kodista vaan syitä ei nykyään selkeästi voida nimetä!! Löytyyhän suvustani läheltä muutamia skitsofreniaan sairastuneita: serkkuni poika, isäni sisko, isoisäni sisko...

En kokenut missään vaiheessa syyllisyyttä tyttäreni sairastumisesta. Olinhan tytöille varmasti maailman paras äiti.

Viimepäivinä mietin ja muistelin noita aikoja, en vihalla, katkeruudella vaan rehellisenä. Minä tein juuri sen , kun silloin pystyin . Mutta uskon että tuo aika on jättänyt tyttäriini vahvat viillot sisälle ja edesauttanut jossain määrin, ainakin Maijan sairastumista.

Näin elämä ja me kuljemme täällä, yrittäen löytää valoa ja rakkautta, usein ulkoapäin, vaikka ne kaikki ihanuudet ovat jo meissä. Olen itse löytänyt oikeastaan kahden viimeisen vuoden aikana rakkauden, valon...Olen löytänyt sen Ihmeiden oppikurssin kautta.

Syöpäsairas ystäväni Laura sanoi Veda-leirillä minulle:"Vasta nyt, sairastumisen aikana olen oppinut ymmärtämään, mitä aito rakkaus on. Miksi me emme osaa rakastaa? Miksi meidät täytyy opettaa rakastamaan?"

Olen puhunut tyttärieni kanssa avioeroni syistä. Olen kertonut rehellisesti meidän puhumattomuudestamme, rakkaudettomuuden ilmapiiristämme..
Ehkä he ymmärtävät ja omassa elämässään arvostavat puhumisen merkityksen, vaikka sit olisivatkin oppineet puhumattomuuden lapsuutensa aikana...

Ex-mieheni kanssa olemme oikein hyviä ystäviä. Syömme ainakin kaikki perinteiset juhla-ateriat (Joulu, Pääsiäinen, Äitien- ja Isienpäivät) yhdessä entisen perheemme kanssa.



Ensimmäisen kerran olen osannut laittaa videon postaukseeni....
Tuon video merestä olen ottanut vuosi sitten Azoritin saarella.
Voi, kuinka tuo rytmi, ääni, veden liike rauhoittavatkaan. Huomaan olevani yhtä meren kanssa.

Kommentit

Villiina sanoi…
Tuo kirjoituksesi alkuosa voisi olla omani. Minunkin isäni joi ja molemmilla vanhemmilla oli jo nuorena todettu mielenterveysongelmia. Ensimmäinen avoliittoni onneksi päättyi jo 10 vuotta sitten, eikä siinä ollut lapsia.

Geeneistä. Olen joskus ollut mielenkiintoisella luennolla missä kerrottiin miten esim sodan aiheuttamat traumat isovanhemmille siirtyvät lastenlasten geeniperimään. Siis ympäristö muuttaa geenejä.

Useimmat mielen sairauksien selitysmallit ovat liian mustavalkoisia. Olen todennut opiskellessani asiaa että psykiatria on vielä aika hämärä aihe josta kukaan ei tiedä oikein tarpeeksi ja sitten mennään sellaisiin äärimmäisiin selitymalleihin jotka toisessa äärimmäisyydessä unohtavat psykologiset seikat ja selittävät kaiken välittäjäaineilla ja sitten toisessa ääripäässä hoidetaan ilman lääkkeitä ja pelkällä terapialla vakavia mielisairauksia (yleensä huonolla menestyksellä).

Se syyllistämien on jossain kohtaa ollut ihan äärimmäistä ja sitten siihen suuntaukseen on haluttu ottaa etäisyyttä, sillä se ei auta ketään.

Kaikki terapia perustuu varhaisten kokemusten ja haavojen paranteluun, siksi olisi vähän outoa ajatella että vanhemmissa ei koskaan ole mitään vikaa. Kaikissa vanhemmissa on, meissä jokaisessa, mutta se ei silti ole sama asia kuin syyllistäminen.

Useimmat perheet joissa lapsi sairastuu skitsofreniaan, ovat suht normaaleja. Sairaus sinällään muuttaa perhettä ja kuormittaa jokaista. Ja äidit tuntevat syyllisyyttä, mikä on kamalaa. On sitten sellaisiakin perheitä joissa kaikki on ollut päin helv... tai vanhemmilla pahoja ongelmia. Mutta se herkkyys lienee perinnöllistä ja toisinaan tuntuu siltä että joku lapsi ei vain kestä mitään "normaaliakaan" kehityskriisiä sairastumatta.

En osaa paremmin sanoa, kuin että elämä on välillä kurjaa mutta mielenkiintoista. Pidä kiinni siitä mikä on nyt ja mikä kantaa!
Palaga sanoi…
Olin alkoholistin puoliso ja al-anonilainen lähes koko avioliittomme ajan. Tunnen syyllisyyttä poikamme sairastumisen johdosta. Halusin niin kovasti lasta, mutta jouduin jättämään hänet usein juovan puolisoni hoitoon, kun itse lähdin töihin. Olin työssä, jossa ei ollut työaikaa ja rajat olivat todella liukuvat. Vaikka mieheni ei ollut pahapäinen, vaikutti isän juominen ja äidin riidat varmasti lapseemme. En mahda asialle kuitenkaan mitään, kaikki on otettava vastaan ja pyydettävä voimia elämän kohtaamiseen.
Rita sanoi…
Kiitti, tästä geenijutusta on minulle kovasti hyötyä.

Sain siitä vahvistusta muutamille meneillään oleville jutuille, ja uutta pontta puhua järkeä parille mielestäni väärään suuntaan menevälle läheiselle.

On se vaan kumma miten isot määrät pessimistejä ja negatiivisesti ajattelevia ihmisiä on joka puolella! Heti kun lausuu toivon ja optimismin sanoja, joku kiiruhtaa kumoamaan ne. Mikä hitto siinä on?

Oppilaitakaan ei voi kehua ilman että sanovat: Joo mutta älä odota että toiste onnistuu. Minulla ei ole kielipäätä. (Hooh) Sekin kai geeneissä? :D
hanne sanoi…
Kiitos Villiina vaikuttavasta kommentistasi...
Epätäydellisyydessämme, keskeneräisyydessämme olemme silti lähellä sitä täydellistä itseämme...Ihminen on hauras, herkkä, syvällinen, jotkut vain kuorruttavat pintansa pelosta kovaksi...Nöyryys, avoimuus, rehellisyys, toisten auttaminen, kunnioittaminen, tukeminen....
Aina voi löytää toisessa ihmisessa paljon hyvää...pitää sanoa se ääneen hänelle...Näin vahvistamme toisiamme ja eheydymme vähitellen...Pikkulasten vanhempia tulisi tukea kaikin tavoin...jotta he jaksavat olla lastensa kanssa lähellä ja läsnä...

Omaisten sairaudet kuluttavat ja vaativat aina oman veronsa...mutta jos löytää oman elämänsä rytmin ja toteuttaa sitä, elää omaa elämäänsä kaikkia aisteja ja tunteita kuunnellen, jaksaa antaa läheisilleen ja lähimmäisilleen läsnäoloa , empatiaa ja apua...

palaga: Älä syyllistä yhtään itseäsi!!Anna anteeksi kaikille ja kaikeele aina..Elämää on vaikeaa ymmärtää joskus. kaikella varmasti on merkityksensä..

Rita: Meidät on niin vahvasti opetettu...ettemme vain tulisi ylpeiksi... Sitä on vaikeaa ottaa vastaan, jota ei itse aidosti ole antanut. "Elämästäsi puuttuu vain se, mitä itse et ole antanut" IOK
Media sanoi…
Sinä olet kokenut paljon elämän varjopuolia mutta olet aina löytänyt aurinkoon.

Olet rehellinen itsellesi, ja se on hyvä asia.

Puhumisen taito on tärkeää kaikissa ihmissuhteissa. Puhua olen onneksi osannut aina ja olen myös kuunnellut ja tullut kuulluksi. Alkoholi pilaa monta elämää.
Huhtikuunnoita sanoi…
Mennyttä ei saa takaisin, sen kanssa on vain elettävä.
Isäni alkoi juopottelemaan jäädessään luopumiseläkkeelle. Tilan myyminen naapurille ja työn puuttuminen sen aiheutti. Hän ei oikein koskaan oppinut juomaan julkisesti, vaan piilotti pulloaan ensin liiterissä ja myöhemmin kaapissa.
Hän oli äkkipikainen mies ja väkivaltainenkin, myös selvänä ollessaan. Yleensä he riitelivät äidin kanssa rahasta, kun sitä ei ollut.
Isä eli 13 vuotta äidin kuoleman jälkeen ja ehdin antaa hänelle anteeksi kaikki juoppojutut ja muut. Hän eli 5 vuotta elämästään sodassa ja se jättää aina jälkensä ihmismieleen.
Viimeiset 5-6 vuotta hän oli mukava vanha mies, joka sai elää kotona loppuun asti eikä joutunut terveyskeskukseen kuolemaa odottamaan.

Geeneistä en tiedä. Vierestä seuraan ja tuen tyttären ajoittaista masennusta. Siinä tuntee välillä itsensä niin avuttomaksi. Nykyään nuoret ovat masentuneita ja syövät hyvin yleisesti mielialalääkkeitä. Minusta se on niin outoa. Miten maailma on mennyt niin vaikeaksi että nuoret ihmiset eivät jaksa kulkea mukana ilman piristäviä lääkkeitä.
En tiedä!
hanne sanoi…
Media:
Puhuminen on hyvin tärkeää...

Pikkulapsena sitä oppii kaikenlaisia keinoja itselleen, että selviää siitä tilanteesta, suojautuu..olemalla kiltti, näkymätön lapsi, jottei vaan häiritsisi...Aikuisuuteen asti saattaa kantaa noita pakokeinojaan, tajuamatta, ettei enää niitä tarvitse...ne ovat niin syvällä, mutteivät mahdottomuuksien syvällä..ne voi avata ja löytää aidon itsensä, jolla on omat reviirinsä, tahtonsa, halunsa...mutta joskus saattaa mennä vuosikymmeniä tuohon tiehen...

huhtikuunnoita:
kaikki jättää meihin jälkemme..
mutta syvät viillotkin paranevat rakkaudellisessa, anteeksiantavassa ilmapiirissä..
Ajattele miten keho hoitaa upeasti esim. tikun pois sormesta tai parantaa haavan...uskon että myös mielen tasolla meissä alkaa paranemisprosessi kun vain olosuhteet ovat rakkaudelliset...

Nykymaailmassa on kiirettä, stressiä, vaatimuksia, itsekkyyttä, pelkoa pärjäämisestä....yhteisöllisyys kuollutta, lähimmäisenrakkaus vanhanaikaista....sotia, sairauksia...kaikki tuo tavoittaa herkän nuoren mielen...
Tulevaisuus pelottaa, ei uskalla luottaa elämään, on viety pois herkkä luovuus..
aikuiset menettäneet myös uskonsa tulevaisuuten...Jumalaa ei ole..

Tämä näkymätön tila edessämme , jota hengitämme,kuhisee jos minkäkinlaisia virtoja, sähköisiä viestejä...
Muoviset tuolit, lelut eivät vahvista immuniteettiämme...

Palatkaamme takaisin luonttoon, niinkuin Roussoo kehoitti...
Leen@ sanoi…
Luin tämän ja edellisen kirjoituksesi kommentteineen kiinnostuneena. Osaat nostaa esiin tärkeitä asioita ja tuoda omat kokemuksesi ja prosessisi esiin. Työssäni lasten parissa olen nähnyt ettei lapsen ja nuoren elämä ole lainkaan suoraan ennustettavissa siitä mitä itse näen. Kuka selviää, kuka ei, ei ole selkeästi nähtävissä. Ja juuri siinä on toivo!

kiitos merivideosta!
Hannele sanoi…
Olet niinavoin ja rehellinen, herätät paljon ajatuksia. Ise ei munulla samoja kokemuksia, mutta äitinä tiedän että teemme parhaamme, eikä se "täydellinen" kasvupiirikään aina paras. Kyllä nuorille on hyvä itsekinhoksata ja oppia jotain.

Mummuna seuraan uuden elämän muotoutumista, miten tämä pieni iloinen tyttö luottaa ja on tyytyväinen. Hänen elämässään ei vielä pettymyskisä, kaikki toiveet täyttyvät. Ja hän nauraen halaa. Kuka sen hänelle on opettanut..
Uuna sanoi…
Hiljaa täällä istun: luin sekä kirjoituksesi että kaikki hyvät kommentit, joita olet saanut. Ei ole taitoa eikä tietoa sanoa muuta kuin, että harva meistä säästyy näkemästä alkoholin tuomia haittoja. Minäkin olen nähnyt aika lähellä, mutta en onneksi omassa avioliitossani.

On hienoa, että olet löytänyt valon sisältäsi ja pystyt antamaan sitä myös tyttärillesi. Se on eri asia ovatko he valmiita ottamaan sen vastaan. Heillä on oma tiensä.

Hieno kirjoitus ja avuksi ja lohduksi monelle samassa tilanteessa olevalle.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tarvitsemme valoa !

Anna jokaisen sielun kulkea omaa tietään.

" Nähdä maailma hiekanjyvässä, ja taivas kedon kukassa, pidellä äärettömyyttä kämmenellään, ja ikuisuutta hetkessä"-William blake

" Kun tiedät kuka olet, mikään ei voi pysäyttää sinua "-Stedman Graham




" On kaksi tapaa elää elämä. Toinen on kuin mikään ei olisi ihme.
Toinen on, kuin kaikki olisi ihmettä."-A.Einstein





" Emme näe asioita sellaisina kuin ne ovat, näemme ne sellaisina kuin itse olemme. "-Anais Nin