Näin hirmu voimakkaan unen viime yönä.
Se oli selvä viesti minulle ja vastaus eileniltaiseen kysymykseeni:
Mitä teen, mitä valitsen?
Menenkö Jyväskylään vai menenkö akvarellikoolaasikurssille..
Sukulaiset vai taide?
Taide voitti!!!
Aamulla jostain syystä suru valtasi minut.
Itkin, ilman syytä...
Olin tyttäreni kanssa hänen hoitoneuvottelussa mukana.
Hänelle määrättiin hieman lisää lääkettä.
Minusta tuntui se pahalta, vaikka lääkäri selitti järkevästi,
kuinka lääkityksen tarkoitus on vähentää oireita ja tuskaisuutta..
On totta, että tyttäreni on puhellut ihan viimeaikona itsekseen...
ja äänet ovat puhuneet myös hänelle..
Jostain syystä olen jollain tasolla vastaan lääkitystä,
pelkään että se turruttaa, tasoittaa, tukahduttaa oman personan...
Kuitenkin ilman lääkitystä ei tyttäreni pärjäisi.
Menin neuvottelun jälkeen uimaan ja jätin suruni altaaseen.
Pienestä pitäen liikunta on ollut minulle niin ihana,
iso turva, pelastus, pakopaikka...
Olen selviytynyt ja pysynyt tasapainossa suurimmaksi osaksi vain sen kautta.
Toinen valtavan voimakas turvani ja terapiani on maalaaminen, piirtäminen..
Liikunta, luonto, lukeminen ja maalaus täyttävät tämän pienen lomani....
Kommentit
(sydänläppäleikkauksen jälkeen saa mieheni syödä lääkkeitä koko ikänsä, ei se niin pahaa ole, hyvä kun niitä on. Äitinikin tansii taas 76-vuotiaana sydänleikkauksensa jälkeen, ei olisi jaksanut ilman lääkkeitä odottaa leikkausta).
Lääkityksen lisäksi olisi tietysti hyvä, jos tyttärelläsi olisi terapia. En tiedä, onko hänellä, mutta se olisi hyvä juttu.
Itse koen, että lääkkeet vaikuttavat totta kai persoonaani, mutta ne eivät ole poistaneet luovuuttani, lääkkeet ovat vaikuttaneet siihen suuntaan, että voin elää ilman suurta ahdistusta. Uskon, että suurempi muutos persoonaani olisi, jos olisin jatkuvasti ahdistunut ja toimintakyvytön.
Hyvä, kun taide voitti!
Nauti lomastasi.
Jaksamista sinulle!
jotenkin tunnelataus hyökkäsi päälle...että ei nyt enää lisää....
tietysti hyväksyn ja ymmärsin...se oli se hetki...
susuPetal..
Ihanaa että luovuus on sinussa, eikä ole lähtenyt pois...
varmasti kantaa sinua ja tulee..
onko sinulla terapiaa??
Tyttäreni on sairastanut 14 vuotta skitsofreniaa...
Alussa oli terapiaa, hänelle, minulle, koko perheelle...
Tänään psykiatri sanoi, ettei skitsoreniaa sairastava hyödy puheterapiasta...tietysti on mukavaa kun joku kuuntelee ja on läsnä, mutta toiminnallinen hoito on se mitä tyttäreni nyt saa ja tarvitsee...
Eli käy kolme kertaa viikossa Kummelissa, jossa "asiakkaat" tekevät ruokaa, askartelevat, tekevät retkiä jne...eli sosiaalinen kontakti, tekeminen, yhdessäoleminen ja kerran viikossa käsityöpajassa...
Tyttäreni rauhoittui silloin kun minä aloin itkemään...
Hän ikäänkuin heräsi toiseen tilaan...ja oli huolissaan minusta...
olin kurssilla...liimasin erillaisia valkoisia papereita isohkolle paperille ja maalasin sinisellä akvarellivärillä paperin...
huomenna katsomme ja keskustelemme miten eri paperit tuovat erilaista väriä...
teemme huomenna ns. "oikean työn", tänään harjoittelimme...Oli kivaa!!!!
kiitos Nana:
Omat lapset ovat lapsia aikuisuuten ja ikuisuuten asti...
Pitäs luopua murehtiminen heistä....jokaisella on omat polkunsa...mutta oma lapsi on niin lähellä, niin raksa, että joskus se on vaikeaa...
ihanaa, että sinun äitisi on lähellä ja huolehtii...
minun asuu yli 300 km:n päässä...
Näemme aivan liian harvoin...
Samoin isäni, joka on dementiakodissa...
Oispa ihanaa, jos asuisin lähellä...ja lähempänä toista tytärtäni, joka asuu 80 km:n päässä minusta...