Siirry pääsisältöön

"tunne itsesi"



Maailmani on kuvieni maailma. Kokemusteni kuvat ovat rakentaneet persoonallisuuteni siksi millainen olen suhteessani maailmaan.
Millainen on ihmiskäsitykseni?
Maailmankatsomukseni?
Minäkuvani?

Olemme oman tarinamme seppiä.

Tarinamme on kuin eräänlainen sabloni: vajavainen, rajaava tapa olla oman menneisyytensä raportoija, raportti.

Tuon raportin lista on pitkä.
On onnistumista ja ylpeyttä, epäonnistumista ja häpeää. Syyllisyyttä ja syyttelyä. Yritystä ja erehdystä. Menestyksiä ja suruja. Rakkautta ja pettymyksiä. Kateutta ja vihaa. Myötätuntoa ja sääliä. Arvottomuuden ja alemmuuden tuntoja, itsesääliä ja ahdistusta. Ennakkoluuloja ja ajatuspiintymiä. Luuloa ja epäluuloa. Totta ja valhetta, unta ja unelmia.

Kokemuksia on joka lähtöön. Vahvasti emotionaaliset kokemukset muistamme parhaiten. Pahimmat psyykkiset traumat muistaa vain kehomme. Olemme ne torjuneet alitajuntaamme, aivojemme uumeniin.

Jokaisella on oma tarinansa , his story, historiansa. Aivoihin ja kehoomme säilötty historiamme, mielemme sisältö ja toiminta on meidän persoonamme. Minun tarinani on sanalla sanoen kokemukseni elämästä. Se kertoon miten katson, ajattelen ja käyttäydyn muuttuvissa elämäntilanteissa.

Mutta... Olenko menneisyyteni kopio, periaatteen ihminen, joka ei anna periksi millekkään muutokselle?Tapojen ja tottumusteni orjana.

En ole!

Usko vai epäily?
Kumpi on tärkeämpi, kysymys vai vastaus?
Vastaanko heti, vaikken kuullut kysymystäkään?
Olenko valmis kysymään, kysymästä päästyäkin, kysymään?

Uskon helposti, jos sydämeni tietää...

Entä olenko valmis myöntämään, etten tiedä. Olenko valmis tarkistamaan kantojani, avoin muuttamaan mielipiteitäni, etsimään uutta ja avarampaa syvempää tietoa ja merkitystä elämälleni...

Minä uskon, että olen! Mutta jos tiedän olevani oikeassa, aika vahvasti puolustan ja tuon totuuttani esille...
silloin aina en ole niin avoinna toisen totuudelle..sokeudun..käperryn omaan tarinaani..

Oikeassa olemisen tarve on ihmisessä syvällä.
Minä tiedän miten asiat ovat. Minä tiedän, olen siis oikeassa.
Fundamentalismi kumpuaa juuri tällaisesta ihmismielen harhaluulosta.

SOKRATES tunnusti tietämättömyytensä, pukien sen lauseeseen :
"Tunne itsesi".

Edelliset ajatukset ja viisaudet koostin Erkki Melartinin puheesta, jonka hän piti juhlaesitelmänä syyskuussa Turussa.
Kirjoitin omia ajatuksiani joukkoon..


Jännä juttu.
Juuri kun olen pähkäillyt ( edellisessä postauksessani myös) ja peilaillut omia totuuksiani, tekemisiäni ja sanomisiani, ikäänkuin sain selkeän vastauksen tästä E.Melartiinin puheesta.
Sain vastauksen ja ymmärryksen!!
Olen tiennyt tämän aiemminkin mutta nyt tiedän/ymmärrän syvemmin...
Minulle annettiin se vastaus, jota etsin...


Me kaikki ihmiset tulemme omien tarinoittemme kanssa tilanteisiin ja tutkailemme omien linssiemme läpi kaikkea siinä hetkessä...Jos emme ota etäisyyttä, emme pysähdy ja kuuntele "korkeimman" meissä viisautta, irrottaudu tarinastamme, me taomme aina samaa laulua!!!
Ehkä myös joskus ihmettelemme, miks näin kävi??

"Tunne itsesi!" ja niin tulet tuntemaan lähimmäisesikin..

Kommentit

Una sanoi…
Itsensä tunteminen onkin oikeasti kaikkein vaikeinta...
hanne sanoi…
Una: ehkä me olemme juuri tuon matkan omaan itseemme takia täällä...
uskon, että meitä autetaan...
Uuna sanoi…
Lämmin ja valoisa on kuvasi. Se kertoo paljon, siitä mitä sisälläsi hehkuu.

Olen samaa mieltä, että saamme auttajia ja apua, jos pysähdymme ja kuuntelemme, hyväksymme muutoksen, mikä itsessämmekin tapahtuu. Onneksi muutosta tapahtuu koko ajan ja saamme rohkeutta olla oma itsemme. Se on ainakin minulle ollut vaikeinta. On liikaa toisten mieliksi.
Toisaalta joskus on hyvä olla viisaasti vaiti, ei kannata alkaa puhua siellä, missä ei olla vielä sellaisella taajuudella, että sanomaani ymmärrettäisiin. Kuitenkin löytyy niitä jotka ymmärtävät.

Teet tärkeää työtä, yritä jaksaa siellä :-)
hanne sanoi…
Uuna...kiitos sinulle , olet niin viisas ja ihanainen ihminen..
uskon, että minua johdatetaan useasti eri tilanteissa sanomaan määrättyjä asioita...joskus vain olen niin vahvana, innoissani, kunhan en liikaa, liian kovaa...etenkin juuri siellä missä ei kukaan haluana kuulla, halua vastaanottaa...
vaikeneminen on viisautta...
sitäpaitsi viestit menevät läpi ilman sanojakin, jos ne ovat oikeita...ja oikeasta syvyydestä lähtöisin...
Runotalon Sari sanoi…
Hieno kuva ja voimakas taustaväri, jossa herkkä olento. Syvällisiä kysymyksiä...yritän olla kysymättä ja suunnittelematta ja luottaa että vastaukset ovat minussa, menen vain virran mukana luottaen kaiken järjestykseen.Ainahan se ei tietenkään tahdo onnistua...oppisinpa vain olemaan kuten puut, kukat, heinät...tekemään sen mihin minut on luotu :)
hanne sanoi…
Runotalon sari:
kiitos =)

minä pyrin samaan..nuo vastaukset ovat meissä...kuten kirjoitit, joskus se on vaikeaa..
ihanaa alkavaa viikkoa sinulle!!
Johanna sanoi…
Niinhän sitä sanotaan että muutoksenpelko on ihmisen pahin pelko ja se saa pitämään piintyneesti kiinni kaikesta. Paljon tarvitaan rohkeutta että uskaltaa lähteä sille tielle, jossa suorastaan haastetaan päästämään irti ennakkoasenteistaan, olettamuksistaan, luuloistaan. Ihmisessä on niin paljon muistijälkiä kolhuista, suruista ja pettymyksistä ja niistä pidetään kynsin ja hampain kiinni, kun niin luullaan olevan tarkoitettu. On kuitenkin olemassa ihmisen vapaa tahto valita...pitääkö kiinni suruistaan vai iloistaan....kumpaa näistä kasvattaa, sen saa valita!
hanne sanoi…
Johanna...niin viisaita kirjoitat!!!
ihana vapaus seuraisi kun vaan antaisi mennä olisi avoinna uuteen...
jonkun ajan ehkä haluaa takertua suruunsa, käydä sitä läpi mutta jossain vaiheessa voi antaa sen muuntua osaksi elämään syvyyksiä...

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anna jokaisen sielun kulkea omaa tietään.

Tarvitsemme valoa !

Lauralle..

"Ellei minua ole luotu rakastamaan,miksi aamun sydän puhkeaa lauluun,
ja miksi etelätuuli kuiskailee nuorten lehtien keskellä?
Ellei minua ole luotu rakastamaan, miksi keskiyön kiihkeässä hiljaisuudessa on tähtien pakahduttava tuska?
Ja miksi tämä hullunrohkea sydän vain lähettää toivonsa merelle, jonka äärtä se ei edes tunne?

Huomasin aamun hesarista, että Laura Saloheimo on kuollut.

Laura kuoli rintasyöpään 40 vuotiaana 3.11.09

Tutustuin Lauraan kesäkuussa Perniön kansanopistossa. Osallistuimme Veda-taiteen kurssille.
Huomasin Lauran heti hänen pinkistä villatakistaan ja pinkistä pipostaan. Hän ei halunnut käyttää peruukkia.
Juttelimme paljon iltaisin kansanopiston karussa keittiössä, nakertaen riisikakkuja ja homejuustoa.
Laura kertoi avoimmesti syövästään. Hän ihmetteli,: "Miksi ihmisen- ainakin hänen- täytyy sairastua vakavasti, ennenkuin hän oppii ymmärtämään mitä Rakkaus oikeasti on ja oppii rakastamaan?"
Jokin Laurassa meni minuun hyvin syvälle. Meistä tuli ystävät.

Hän …