Siirry pääsisältöön

Ihana maanantai aamu. Pakkasta ja lunta.

Olen etuoikeutettu. Olen kiitollinen. Saan mennä oppilaitteni kanssa luistelemaan .


Olen aina tykäänyt luistelusta. Aloitin kait neljän vanhana nurmeksilla.

Sain kymmenen vuotiaana pikaluistimet , koska olin niin kova luistelija.

Aloin kilpailla innoissani ja pärjäsin hienosti. Suomessa pikaluistelijoita on niin vähän, ainakin verrattuna hiihtäjiin, että siinä lajissa pääsee helpommin huipulle.

Pian kilpaileminen alkoi ahdistaa minua. koko päivän koulussa jännitin ja ahdistin iltaista luistelukilpailua. Aina menin kuitenkin ja myöhemmin ihana vapautuksen tunne levisi koko kehooni ja mieleeni, kun kaikki oli ohi.Toisaalta nautin, kun seuraavana päivänä ihmiset antoivat palautetta, kehuja voitostani ja lehtijutusta.

Luistelukuvioihini liittyi tosi vahvasti isäni, joka oli kait innostuneempi kilpailuista kuin minä.

Minusta aina tuntui, että hän jotenkin pakotti minut kilpailemaan.


Kilpaileminen säilyi pitkään elämässäni monessa asiassa. Vertailin itseäni muihin ja olin tyytyväinen kun huomasin olevani "parempi".

Jossain vaiheessa näin itseni. Uskalsin olla rehellinen itselleni. Huomasin pelini.


Aluksi "syytin" isääni. Ajattelin, että en saanut muuten isäni rakkautta kuin olemalla hyvä luistelija, urheilija. Kävin pitkään dialogia itseni kanssa. Toisaalta olin oikeassakin mutta olihan isäni ihana , kun hän jaksoi työnsä jälkeen viedä mut luisteluradalle ja usein seisoi kello kädessä pakkasessa, kilpailusta toiseen. Hän teki juuri sen, mihin oli valmis silloin. Enään en syytä isääni, lapsuuttani jostain omasta "virheestäni", juuri nuo vanhemmat olen itse valinnut ja juuri siksi olen minä. Minun ei tarvitse suorittaa, olla hyvä, kilpailla, ansaitakseni kunnioitusta, huomiota, rakkautta. Minulle riittää ainakin vain se, että olen minä ja hengitän tätä ihanaa talviaamua...

Joskus putoan ja naurahdan, kun näen saman vanhan hannelen...joka yrittää olla niin hyvä!!


Haaveilen, että joku kerta menen Turun tekoradalla, vuokraan pikaluistimet ja vain nautin!!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anna jokaisen sielun kulkea omaa tietään.

Lauralle..

"Ellei minua ole luotu rakastamaan,miksi aamun sydän puhkeaa lauluun,
ja miksi etelätuuli kuiskailee nuorten lehtien keskellä?
Ellei minua ole luotu rakastamaan, miksi keskiyön kiihkeässä hiljaisuudessa on tähtien pakahduttava tuska?
Ja miksi tämä hullunrohkea sydän vain lähettää toivonsa merelle, jonka äärtä se ei edes tunne?

Huomasin aamun hesarista, että Laura Saloheimo on kuollut.

Laura kuoli rintasyöpään 40 vuotiaana 3.11.09

Tutustuin Lauraan kesäkuussa Perniön kansanopistossa. Osallistuimme Veda-taiteen kurssille.
Huomasin Lauran heti hänen pinkistä villatakistaan ja pinkistä pipostaan. Hän ei halunnut käyttää peruukkia.
Juttelimme paljon iltaisin kansanopiston karussa keittiössä, nakertaen riisikakkuja ja homejuustoa.
Laura kertoi avoimmesti syövästään. Hän ihmetteli,: "Miksi ihmisen- ainakin hänen- täytyy sairastua vakavasti, ennenkuin hän oppii ymmärtämään mitä Rakkaus oikeasti on ja oppii rakastamaan?"
Jokin Laurassa meni minuun hyvin syvälle. Meistä tuli ystävät.

Hän …

Tarvitsemme valoa !