lyriikan maailmaan...

"Runot antavat meille uudet linssit, joilla nähdä ja oppia tuntemaan itsemme kulttuurien ja aikojen halki, tarjoten jotain perustavampaa, inhimmillisempää kuin odotusten mukainen tai jo tiedetty.

Näkymä noitten linssien läpi ei aina ole miellyttävä. Välillä se voi olla suorastaan hämmentävä ja häiritsevä. Ja ehkä juuri ne ovat runoja , joiden äärellä meidän on syytä viipyä, koska ne paljastavat alituisesti muuttuvan näkymän , kokonaisen valon ja varjon spektrin, joka leikittelee oman minämme kankaalla ja liikkuu sisimpämme pinnanalaisissa virroissa.

Runot heräävät eloon , kun me tulemme niiden luo ja annamme niiden tulla meidän luoksemme lukemisen tai kuulemisen hetkellä, kun tartumme jokaiseen sanaan, jokaiseen tapahtumaan tai esiinkutsuttuun hetkeen, jokaiseen hengenvetoon, jokaiseen taidolla synnytettyyn mielikuvaan omalla herkkyydellämme ja ymmärryksellämme, jolloin ne kantavat meidät keinotekoisen tuolle puolen, takaisin itseemme ja siihen mikä on."-Jon Kabat-Zinn, "kehon ja mielen viisaus".





Ihan kuin minua ei olisi koskaan opetettu kirjoittamaan?
Koulusta, äidinkielestä muistan: inessiivi, elatiivi, illatiivi...
ja sit kirjoitettiin aineita ja aineita ja luettiin "Punainen viiva".


Olen aivan innoissani ja niin motivoitunut lyriikkakurssista.
Miten elävää, koskettavaa, luovaa kirjoittaminen ja sen opettaminen voi ollakkaan!
Tänään käsittelimme teoriaa, teimme muutaman harjoituksen ja kirjoitimme pari runoa.

"runon ydin on usein jokin merkitsevä kokemus, tunne tai asenne...
parhaat mahdolliset sanat parhaassa mahdollisessa järjestyksessä."

Tuuli on eksynyt.
Lokki kirjoittaa nimeään pilveen,
pilveen, joka on piiloutunut meren syliin.
Tuuli laulaa itsensä näkyväksi...