Siirry pääsisältöön

isäni...

Minun blogiystäväni Verna haastoi minut tänään tähän kuvahaasteeseen, joka on pyörinyt täällä blogimaailmassa muutamia viikkoja..

Haaste kuuluu: Valitse kuvakansioistasi 4. ja sieltä 4. kuva. Kerro kuvasi tarina.
Haastan kaikki ne halukkaat mukaan tähän haasteeseen, jotka eivät ole vielä esitelleet 4. kuvaansa, 4.ssä kansiossaan...


Tämä minun kuvani on otettu 21.5.2008 klo 12.05. Kuvan otti Jyväskylän Keljon vanhainkodin kahvilanpitäjämies.





Kuvassa olemme isäni 84v ja minä.

Isäni oli joutunut juuri tuona vuonna alzheimerin takia dementiaosastolle.
Minusta tuntui, että isäni tunnisti minut. Tai ainakin hän tiesi, että olen hyvin läheinen hänelle. Vaikka muuten hän eli jossain ihan muualla..

Olen käynyt häntä katsomassa luvattoman harvoin. Kun soittelen hänelle, hän aina kysyy:"Missä sä oikein olet?" Yritän kertoa, että olen kaukana mutta tulen pian häntä katsomaan..

On niin surullista, kun en voi olla oman isäni kanssa yhteydessä..Hän ei ole tavattavissa..
Jollain tasolla huomaan, että kuitenkin hän aavistaa ja kokee yhteytemme, minä koen surua...
Olen aina ollut isäni tyttö. Olen sitä vieläkin. Olen kiitollinen niistä hetkistä, niistä muistoista hänen kanssaan, ne eivät koskaan kuole..

Kommentit

SuviAnniina sanoi…
Mukava kuva teistä yhdessä<3

Läheisen vakava sairastuminen on varmasti kova paikka monella tavalla. Olen joskus äitini kanssa jutellut,että miten siihen sitten tulisi suhtautua jos hän esim. dementoituisi...olemme kovin läheisiä ja ajatukseen en kyllä osaa henkisesti valmistautua mitenkään...aika näyttää,mitä tulee
Anonyymi sanoi…
Isäsi näyttää niin virkeältä, hänestä ei yhtään kuvassa huomaa sairautta. Sinä tietysti huomaat, kun olet läheinen ja yhteydessä. Isäni olisi vuoden nuorempi, mutta jouduin luopumaan hänestä jo viisi vuotta takaperin. Se oli rankkaa, koska kaikki tapahtui yhtäkkiä. Rankkaa on myös seurata toisen kuihtumista.
SuviAnniina: Kiitos=)

Se on ihmeellistä tuo alzheimerin tauti...Yks kaks toinen on ihan muualla..Surullista!!

Uuna: Elämä on usein hyvin raadollista..
Paitsi jos ajattelee, että olemme henkiä ja sitä meissä mikään voi vanhingoittaa koskaan,,=)
Seija sanoi…
Heips!

Hoidan työkseni muistisairaita vanhuksia. Vaikka isäsi ei Sinua tunnistakaan, hän aistii, että olet läheinen ihminen. Puhelinsoittokin yleensä piristää mieltä.
Kukapa meistä ei pitäisi, jos meitä huomioidaan!
Hannele: Kiitos sinulle!!=)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lauralle..

"Ellei minua ole luotu rakastamaan,miksi aamun sydän puhkeaa lauluun, ja miksi etelätuuli kuiskailee nuorten lehtien keskellä? Ellei minua ole luotu rakastamaan, miksi keskiyön kiihkeässä hiljaisuudessa on tähtien pakahduttava tuska? Ja miksi tämä hullunrohkea sydän vain lähettää toivonsa merelle, jonka äärtä se ei edes tunne? Huomasin aamun hesarista, että Laura Saloheimo on kuollut. Laura kuoli rintasyöpään 40 vuotiaana 3.11.09 Tutustuin Lauraan kesäkuussa Perniön kansanopistossa. Osallistuimme Veda-taiteen kurssille. Huomasin Lauran heti hänen pinkistä villatakistaan ja pinkistä pipostaan. Hän ei halunnut käyttää peruukkia. Juttelimme paljon iltaisin kansanopiston karussa keittiössä, nakertaen riisikakkuja ja homejuustoa. Laura kertoi avoimmesti syövästään. Hän ihmetteli,: "Miksi ihmisen- ainakin hänen- täytyy sairastua vakavasti, ennenkuin hän oppii ymmärtämään mitä Rakkaus oikeasti on ja oppii rakastamaan?" Jokin Laurassa meni minuun hyvin syvälle. Meistä tuli ystäv

" Nähdä maailma hiekanjyvässä, ja taivas kedon kukassa, pidellä äärettömyyttä kämmenellään, ja ikuisuutta hetkessä"-William blake

" Kun tiedät kuka olet, mikään ei voi pysäyttää sinua "-Stedman Graham " On kaksi tapaa elää elämä. Toinen on kuin mikään ei olisi ihme. Toinen on, kuin kaikki olisi ihmettä."-A.Einstein " Emme näe asioita sellaisina kuin ne ovat, näemme ne sellaisina kuin itse olemme. "-Anais Nin

kukkaistyttö