Lauralle..

"Kyllä muistan, miten kevät kouraisi viisitoistakesäisenä , kun tuomet ja vuokot, kun käet ja pääskyt, kun kaikki kukat ja siivekkäät, yhtenä mylläkkänä..Ja etteikö nyt, vuosia myöhemmin..Ellei sitten vielä syvempää, vielä vihlovammin..-maaria Leinonen.

Olen jo maannut neljä päivää kuumeessa. Tänään saa olla viimeinen päivä. Huomenna mun on pakko mennä ihailemaan oppilaitani, "vanhoja"...

Olen oikeastaan nauttinut tästä hiljaisuudesta, pysähtyneisyydestä, jos en otalukuun sitä kamalaa oloa, joka on siivittänyt näitä päiviä..Olen muistellut, ajatellut aikaa taaksepäin. Aikaa, jolloin tyttäreni olivat vielä pieniä, asuivat kotona luonani. Tuo aika on ollut jollain tavoin ihaninta, rikkainta aikaa elämässäni...tähän mennessä... Ihmettelen sitä valtavaa energiaa, puhtia, tahtoa, jota minulla on ollut, kun yksinhuoltajana hoisin , kuskasin, "kasvatin heitä" ja olin vielä ihan hyvä opettajakin...Joka päivä, kun tulin kotiin koulusta, lähdimme heti tallille ja tulimme sieltä illalla, väsyneinä mutta onnellisina. Ei ollut silloin aikaa murehtia tai kysellä itseltäni: olenko onnellinen ? Elämä oli täynnä touhua, tekemistä, siivoamista.... talo oli täynnä menoa, ihmisiä...iloja ja suruja..

Silloin joskus mietin , että eivätkö nuo pikkuiset koskaan kasva, onko elämä aina tällaista. Miten suuri hetki oli , kun lapset nukkuivat päiväunta ja keitin itselleni kahvit ja sain lukea naistenlehteä, ihan rauhassa...Miten nopeasti aika riensikään. Nyt minulla on kaksi aikuista tytärtä, joista edelleen nautin suunnattomasti ja "huolehdin"jollain tavoin varmasti loppuun asti. Olen kiitollinen heistä. Minulla on omaa aikaa enemmän kuin tarvitsisin..

Mietin, osasinko silloin , kun tyttäreni olivat pieniä, olla läsnä siinä hetkessä, olla heidän kanssaan?

Uskon, että olemme onnellisia silloin, kun elämme lähimmäistemme kanssa, olemme läsnä . Tuemme, kuuntelemme ja kuljemme sivulla.. ja myös annamme itsellemme tilaa ja aikaa, jotta jaksamme olla rakastavin sydämin paikalla, kun joku meitä kutsuu...