Tänään on nuoremman tyttäreni 30 v. synttäripäivä. Varsinaisesti juhlimme koko entisen perheemme kanssa sunnuntaina.
Ostin hänelle tanssitossut ja intialaisen päähieronnan lahjakortin.
Hain leipomosta kaksi ihanan syntisen, makeaa ja lihottavaa baakkelsia ja mansikkakuohuviiniä alkosta. Niitä nautimme tänään..
Tyttäreni oli säteilevä, iloinen ja aurinkoinen kaikkien muistamisien kaskellä..
Vanhempi tyttäreni lähetti minulle tosi synkän ja surullisen viestin, siitä kuinka merkityksettömältä, pimeältä, tyhjältä, hänen elämänsä tuntuu. Jos nukkuisi pois , pääsis helpommalla...Mikään ei ole muuttunut, tätä paskaa kestää ja kestää...
Ihmeellistä kuinka yhteen päivään voi mahtua niin erillaisia tunteita, tuntemuksia.
Iloitsen suunnattomasti toisen tyttäreni hyvinvoinnista tänään ja toisaalta olen hyvin ahdistunut vanhemman tyttäreni voinnista, ajatuksista, pahoinvoinnista. En tiedä, kuinka huolestunut minun oikeasti pitäisi olla....
Itse uskon ja luotan vahvasti, että hän selviää, löytää tasapainon, valon, rakkauden elämäänsä.
Vaikka sanon hänelle että sinua rakastetaan aina, vaikka olisit millainen tahansa, ...se ei lohduta...
Hänen itsensä on jaksettava käydä raskas tie itsensä luo ja sopeuduttava, mitä elämä tuokaan tullessaan, jaksettava uskoa, toivoa ja luottaa voimakkaasti..
Elämää ei voi hallita.
Tuuli puhaltaa, mistä se tahtoo, eikä kukaan tiedä mistä se tulee ja minne menee.
Vaikka kuinka haluaisin elää lapsieni elämää, en voi...
Voin vain tukea, kuunnella, ymmärtää,olla läsnä ja rakastaa...
ja minusta tuntuu, ettei se riitä....
Kommentit
Onnea elämään vanhemmalle tyttärellesi, ja valoa.
Kaikki me taritsemme valoa elämäämme.
*lämmin halaus*
Emme me kukaan äiti voi muuta tehdä
kuin antaa ne eväät lapsillemme...
Ja ne juuret.
Niin kuin meillekin on annettu.
*toinen halaus*
Tunteet ovat omituisia. Heiluvat vähän sinne sun tänne, varsinkin kun on taiteilija sielultaan. Niin paljon iloa, mutta niin paljon surua. Liikaa tunnettavaa.
Halaus sinulle myös tältä Sudelta.
Tänään mietin, että kuinka kaukana me olemme oikeasti toisistamme näissä blogeissamme...
Kuten sinullekin aiemmin, minulle on tullut jokin väsymys tai jokin, että mietin juuri tänään, viitsinkö niin aktiivisesti olla mukana tässä virtuaalisessa maailmassa...
Olin tänään eka kerran kansalaisopiston maalauspiirissä...tapasin/kohtasin uusia ihmisiä, joihin jo hieman tutustuin...Oli ihana olla oikeasti läsnä, kokea, tuntea kaikki se, minkä toisillemme voimme antaa hetkessä...
Kiitos Yksinäinen susi:
Ehkä on kuitenkin ihanaa tuntea....kokea kaikki ne värisävyt, syvyydet....
Näillä toivotuksilla...
Lapsen sairaus on raskas taakka. Tuntee itsensä voimattomaksi jonkun hahmottoman ja tuntemattoman edessä.
Aina on toivo paremmasta, sitä ai voi kadottaa. Se antaa voimia.
Toivon että elämää voi hallita.
Terveisin: Seija (voimia Sinun blogistasi saanut)
Joskus on valitettavaa, kun koskaan ei tiedä kuinka kauan auringonpimeys kestää....
vaikka siihen soputuukin, jatkuuko se ikuisuuden?
Arleena: kiitos kommentistasi...
meidän lapset oavt lapsiamme vaikka maailma heidät matkalleen vie...
hHnnele: kiitos kommentistasi Hannele...Elämä niinkuin tuulikin tulee ja menee...
Seija: Kiva kuulla, kiitos kommentistasi...
samoin sinulle!!
*halitus*
Voimia sinulle!
Minä tiedän, että masennuksenkin jälkeen voi nauttia elämästä. Silläkin uhalla, että jossain vaiheessa masennus ottaisi taas vallan. Sitä paremmalla syyllä on yritettävä elää nyt kun se on mahdollista.
IPI: Kiitos sinulle myös ja halit samoin..
Haluan uskoa myös että Rakkaus riittää!!