Olen ollut keskiviikosta asti ja olen edelleen ahdistunut, huolissani.
Kuva kertokoon.
Toivon paljon, uskon ja rukoilen.
niin paljon on maailmassa ihmeellisyyksiä
niin paljon sairauksia
surua
mutta oman läheisen koskettaa eniten.
"Ellei minua ole luotu rakastamaan,miksi aamun sydän puhkeaa lauluun, ja miksi etelätuuli kuiskailee nuorten lehtien keskellä? Ellei minua ole luotu rakastamaan, miksi keskiyön kiihkeässä hiljaisuudessa on tähtien pakahduttava tuska? Ja miksi tämä hullunrohkea sydän vain lähettää toivonsa merelle, jonka äärtä se ei edes tunne? Huomasin aamun hesarista, että Laura Saloheimo on kuollut. Laura kuoli rintasyöpään 40 vuotiaana 3.11.09 Tutustuin Lauraan kesäkuussa Perniön kansanopistossa. Osallistuimme Veda-taiteen kurssille. Huomasin Lauran heti hänen pinkistä villatakistaan ja pinkistä pipostaan. Hän ei halunnut käyttää peruukkia. Juttelimme paljon iltaisin kansanopiston karussa keittiössä, nakertaen riisikakkuja ja homejuustoa. Laura kertoi avoimmesti syövästään. Hän ihmetteli,: "Miksi ihmisen- ainakin hänen- täytyy sairastua vakavasti, ennenkuin hän oppii ymmärtämään mitä Rakkaus oikeasti on ja oppii rakastamaan?" Jokin Laurassa meni minuun hyvin syvälle. Meistä tuli ystäv...
Kommentit
Maria
Ajattelen sinua.
Heikkoja hetkiä tulee, mutta eteenpäin mennään.
Toivon että surusi pian hellittää ja näet taas enemmän positiivisia asioita.
Kyllä sinä selviät.♥
Oikeasti se lämmittää, auttaa ja merkitsee minulle paljon.
Kiitos blogiystävät!
Minulle on kaksi ihanaa tytärtä ja molemmat ovat niin herkkiä.
Toisella on skitsofrenia ja toisella kakssuuntainen.
Välillä elämä soluu ja virtaa ihan hyvin. Välillä tulee hetkiä, jolloin sydän tarttuu kurkkuun, ahdistaa ja luottamus meinaa pettää.
En syyllistä itseäni. Ymmärrän, että kaikella on jokin tarkoituksensa. Olen tehnyt aina niin hyvin, kuin siinä hetkessä, sellaisena minuna olen pystynyt.
Jälkeenpäin olisi niin helppo sanoa, että nyt tekisin monen asian toisin.=)
Kuten itse olet sanonut: me olemme vain ihmisiä!
Meistä pidetään huolta!
Voimia ja helpotusta oloosi toivoen...
Niin..
jokin meissä kuitenkin herää, valpastumme tavallaan hyökkäämään, puolustamaan kuten leijonaemä poikasiaan..
Eläimet jättävät lapsensa jossain vaiheessa, ihmiset yleensä eivät.
Kaikki ne tunteet tulevat pintaan...suru, pelko, sääli, ahdistus...
Yritän uskoa, yritän luottaa..
ei pitäisi yrittää vaan luottaa!!