Eilen muistelin opiskeluani "Luovissa terapioissa". Kummallisesti samanaikaisesti eksyi käteeni valokuva puusta, jonka juurissa on kaksi naista tai tyttöä. Tuo työ on n 10 v. vanha.Skannasin kuvan koneelleni .
Tuota teosta ei ole enää olemassa muuta kuin kuvassa. Maalasin sen päälle valkoista maalia, leikkasin sen pienemmäksi ja jätin kaappiin rullalle. Jonkun ajan kuluttua, löysin kuvani. Valkoinen maali oli rapissut osittain pois, jättäen kivasti alla olevia värejä esille. Halusin kehystää tuon epämääräisen tekeleeni, joka oikeasti minusta näytti hyvältä...
"Luovat terapiat" tarkoitti lähetymistä nonverbaalisin keinoin kohti omaa sisintä, syvintä kerrosta, jossa puhtaat tunteet, taide meissä, aito minä mm asuvat. Opiskelimme pari vuotta maalaten, tanssien, kehonhoitoihin tutustuen,myös värit, muodot, ääni olivat mukana, puhumattakaan vahvasta teoriasta vankkana pohjana kaikelle...
Ensimmäinen tehtävämme alussa oli oman puun maalaaminen...Muuta informaatiota ei annettu.
Minun puuni kasvoi niin suureksi, että minun oli pakko ottaa lisää tilaa sille...kaiken kaikkiaan paperi oli n. 2mx1m...
Saimme itse kertoa omasta työstämme, niistä tunteista , joita tekemisen aikana oli virinnyt..Mutta kukaan muu ei saanut analysoida, sanoa mitään arvostelua, ainoastaan sai kysyä kuvan tekijältä kysymyksiä...
Taide, värit, muodot koskettavat suoraan syvintä kerrostamme, jonne järki, sanat eivät ylety...
En enään tarkkaan muista niitä tunteita, ajatuksia, joita puuni minussa herätti...Ainakin nyt huomaan, että se on vahva, värikäs ja sillä on myös vahvat juuret. Tuo punainen ja sininen tyttö/nainen minua nyt askarruttaa...Ehkä toinen kertoo vahvasta aktiivisuudesta, tempperamentista, läsnäolosta tähän arkiseen elämään ja toinen kertoo henkisestä puolesta minussa, joka on yhtä vahvana...
Taidan ottaa tuon "editoidun"kuvani pois kehyksistä...Auttaa hieman valkoisen maalin rapisemisessa ja ottaa tuo alkuperäinen puu, mitä siitä vielä on jäljellä, esille...
Meidän oli myös maalattava jonkun kuvan päälle: kuvan, joka meitä itseämme kiehtoi ja johon olimme tyytyväisiä, viehtyneitä. Muistan kuinka itkin ja peitin erästä maalaustani, joka oli minulle erityisen rakas. Meidän oli "opittava" luopumaan...luopumaan tärkeästä maalauksestakin...
Siksi vielä kotonakin halusin uskaltaa maalata tuon värikkään puuni peittoon...
Enää se ei tuntunut niin pahalta. Ensimmäinen kerta on aina voimakkain...varmaan kaikessa...myös herkin kuten ensi suudelma...
Mitä ajatuksia tuo puuni sinussa herättää??
Kommentit
Olet värien maailmasta kotoisin.
Minullekin värit ovat tärkeitä.
kiitos kommentistasi
Kymmenen vuotta sitten olin levoton..en ollut missään , en juurtunut..Värit ovat aina minulle hyvin tärkeät...myös haaleat, himmeät sävyt kutsuvat nykyään vahvasti..
millaisen puun sinä tekisit tänään?
Pilviharso!
Kiitos kommentistasi.
Tuohon aikaan koin paljon surua, en ollut vielä sopeutunut, hyväksynyt nuoremman tyttäreni sairastumista skitofreniaan..
Kuvassa ei ole tasapainoa, rauhaa, levollisuutta..
Millaisen puun sinä tekisit?
Minun puuhuni tulisi aika paljon mustaa ja tummia sävyjä, mutta myös paljon, paljon kirkkaita värejä. Ehkä se rajapinta olisikin vaikea. En tunne suurta tasapainoa surussani, vaikka asia on enemmän jo hyväksyttyjen puolella. Suru on vielä kipeää.
Ei ole väliä, millä tavoin sieluamme tuuletamme, sisintämme ilmaisemme!1Puutarhailu telee onnelliseskis...
Pilviharso...
surun kautta löydämme aina valoa, kirkkautta!!!Kiitos komenteista!!!