Lauralle..

Tänään, 4.3.1977 syntyi esikoiseni kello 6.35 Jyväskylän keskussairaalassa, 32 vuotta sitten.
Muistan niin täydellisesti tuon tunteen synnytyksen jälkeen.
Mikä valtava ilo, onnellisuus, rakkaus syntyi kaikkia kohtaan. Siinä hetkessä en tarvinnut mitään muuta, siinä hetkessä oli läsnä kaikki!
Siihen aikaan lasta ei saanut vierihoitoon. hänet sai viereensä vain imetyksen ajaksi. Voi kuinka ikävöin ja kaipasinkaan lastani noina hetkinä, jolloin hän oli poissa. Tunnistin jo kaukaa heti hänen itkunsa, kun kärry nälkäisiä vauvoja tuotiin äideille ruokittavaksi.

Toinen lapseni syntyi parin vuoden päästä ja samanlainen onnellisuus täytti minut.

Vanhempien elämätön elämä on kaikkein pahinta lapselle, sanotaan.
Minä uskon, että olen elänyt elämääni mutta tukahduttanut monia ahdistavia tunteitani sisälleni.
Avioliittoni ei toiminut. Emme puhuneet entisen mieheni kanssa kuin arkisista, jokapäivän asioista. Emme puhuneet tunteistamme, olemattomasta seksielämästämme, emmekä siitä miksi avioliittomme, kotimme ilmapiiri on ahdistava...Minä jatkoin , koska tytöt olivat pieniä ja kuvittelin , että avioero heille olisi järkytys. Kuitenkin erosimme kun lapset olivat 9 ja 11v.

Olen pyytänyt tyttäriltäni anteeksi kun en ole osannut olla rehellinen, en itselleni , enkä muille.
He ovat saaneet kokea tuon ahdistavan ilmapiirin, hengen kodissamme.
Nykyään olemme hyviä ystäviä entisen mieheni kanssa. Pystymme keskustelemaan kaikesta. Olemme antaneet toisillemme anteeksi. Vietämme "entisen" perheemme kanssa joulut, Pääsiäiset...ja meillä on tosi mukavaa yhdessä..

Silti välillä mieltin, minkä jäljen, mallin olen lapsilleni jättänyt. Vanhempi tyttäreni myöntää, että hänen on tosi vaikeaa puhua syvistä asioista, tunteistaan.
Miksi minä en uskaltanut olla rehellinen, paljastaa todellisia tunteitani. Miksi riipuin siinä suhteessa vaikka en löytänyt rakkautta, silloin.
En ymmärtänyt silloin mitä on rakastaa.
Olen ollut läheisriippuvainen. Ehkä olen kasvanut siitä pois, ainakin osittain. Olin turvallisuudesta siinä avioliitossani, tai niin luulin. En uskaltanut hypätä itseni kanssa elämään, pois epärehellisyydestäni itseäni ja muita kohtaan.

Huomaan miten paljon vaatii rohkeutta olla rehellinen kaikessa, itselleen ja muille. Ei oikeasti tarvitse pelätä mitään. Elämä tuo ne oikeat asiat meille, kun antaudumme omina itseinä, viattomina sen haltuun...

Olen kirjoittanut vanhemmasta tyttärestäni, jolla on tänään synttärit, hänen masennuksestaan.
En tunne syyllisyyttä, en syytä itseäni mutta ajatukseni siirtyvät tuonne lasten lapsuuden aikaan, jolloin en uskaltanut olla minä!!! Olen antanut anteeksi myös itselleni. Toivon että se rakkaus, jonka olen löytänyt, kantaa kaikkia lähellä olevia niin lapsiani kuin muitakin ihmisiä.
Kaikki voidaan aina korjata rakkaudella.


"Sinun tehtävänäsi ei ole etsiä rakkautta, vaan pelkästään etsiä ja löytää kaikki ne esteet itsestäsi, jotka olet rakentanut torjumaan sitä. Ei ole välttämätöntä etsiä sitä, mikä on totta mutta on välttämätöntä etsiä sitä, mikä on valheellista. Jokainen harhakuva on pelon harhakuva, esiintyipä se missä muodossa tahansa. Ja jos yrität paeta yhdestä harhakuvasta toiseen, epäonnistut pakostakin. Jos etsit rakkautta itsesi ulkopuolelta, voit olla varma siitä, että havaitset vihaa sisimmässäsi ja pelkäät sitä. Rauha ei kuitenkaan koskaan synny rakkauden harhakuvasta, vaan ainoastaan sen todellisuudesta.

Rakkaus levittää Käsivartensa vastaanottamaan teidät ja
antamaan teille rauhan ikuisiksi ajoiksi."-Ihmeiden Oppikirja